Maailmojenvälinen kauppakeskus

On yö ja olen perheen kanssa futuristisessa kaupunkiympäristössä, ilmeisesti sillan päällä. Sen alta suhtahtaa japanilaistyylinen Shinkansen - luotijuna ja tajuan näkeväni unta. Ympäristö on jälleen hienon näköinen ja erittäin todentuntuinen: viileä tuuli tuntuu nilkoissa ja eriväriset valot katulampuissa muodostavat valojonoja. Ehdotan pikkuveljelleni, että lennämme katsomaan junia lähempää ja lähden vauhdinottojuoksuun. Pelkään hieman unen kaatumista ja teen vain pienehkön hypyn, joka johtaa raiteen viereen. Veli tulee perässä ja katselemme, kuinka monta kertaa minuutissa suhahtaa juna johonkin suuntaan usean sadan kilometrin tuntivauhdilla. Pompimme kattoja pitkin aukiolle, joka on pikemminkin matalampi kohta katossa, ja sitä ympäröivät talon seinät. Sen lävistää raide ja ihmiset kävelevät kadulla raidesyvennöksen toisella puolella. Totean junan tulevan kohta, ja pian seinään rävähtääkin auki jonkinlainen ovi ja juna syöksyy sieltä ulos. Humahduksessa se on taas takana.


Hyppään kevyesti raiteiden yli - uni on toki täysin hallinnassani - ja kuljen ihmisten mukana sisälle. Uni valehtelee minulle nähneeni ennen unta samasta paikasta ja tunne tuntuu todelta ja vasta näin jälkikäteen tiedän paikan olleen ensi kertaa unessa (ellei kyse ole hyvin vanhasta unesta). Talon sisällä kulkee kapeahkoja käytäviä, ja yhdessä kulmassa on pyörivät levyt, joiden yli pitää päästä ajautumatta sivuun (tähän on tullut varmasti vaikutteita vekkulasta). Käytävät tuntuvat kiertävän lopulta ympyrää, ja unohdan niillä kulkiessani näkeväni unta. Kulmasta, jossa pyörivät levyt ovat, näkee kapean aukon läpi paikkaan, jonne unessa kuuluisi ilmeisesti päästä.
Ensimmäistä kertaa se onnistuu (harmikseni en muista, miten se tapahtui) ja pääsen valoisaan kauppakeskukseen perheen kanssa, mutta pikkuveljeni jää hidastelemaan käytäviin.

Kauppakeskus on monikansallinen ja ihmiset liikkuvat siellä koko ajan. Paikka on miellyttävä ja siellä on puita ja kasveja tuomassa vihreyttä. Välillä uni tuntuu täysin todelliselta ja oikealta elämältä, hetkellisesti ehdin kuvitella pelaavani peliä (mutta kävelen silti omilla jaloillani) . Olen suunnattoman iloinen ja mietin, kuinka nyt kannattaisi ottaa screenshotteja, kun pääsi pelin salaiseen paikkaan. Ehdin miettiäkkin, kuinka paljon tilaa tällaiseen ylimääräiseen 'Easter Egg':iin menee. Sitten luulen taas tämän olevan oikeaa elämää ja äitini menee ostamaan jonkinlaisia lippuja tähän uuteen maailmaan. Vanhaa kotia ei tule ollenkaan ikävä, se ei tule mieleenkään. Tuntuu vaan niin hienolta lopulta päästä tänne, täysin uuteen maailmaan. Vähitellen huomaan ja tajuan pikkuveljeni jääneen ylös harmaisiin ja hämäriin tunneleihin ja suren - palaan varmuuden vuoksi ylös liukuportaita kulkuaukon luokse. Reiästä minulle työnnetään jonkinlainen laatikko, ja tajuan siinä samassa pelissä vaadittavan yhteistyötä - pikkuveljeni on siis kunnossa! Hän tulee kauppakeskukseen ja riemuni palaa taas huippuun. Olen nähnyt tämän unen aiemminkin, ja yhteistyöjuttu tuntuu tutulta.

Tässä kohtaa tiedän näkeväni unta, mutta en ota sitä 'jee, riehutaan' - kannalta vaan juttu tuntuu pikemminkin yliluonnolliselta tapahtumalta. Ajattelen, että me kaikki näemme samaa unta ja palaamme isäni luokse. Juttelemme tapahtuman ihmeellisyydestä ja hieman huolekseni menemme ostoksille (sisäänkäynti muistuttaa hieman euromarketin vastaavaa). Ajattelen, että nyt ei kannattaisi erota muista, mutta onnekseni äitini tulee pian perässä ja valittaa, miten liput olivat niin kovin kalliita (50€). Hän oli tilannut meille viisi vuotta lisää oleskeluaikaa tähän maailmaan. Tiedän, miten kauppakeskus jatkuisi vielä kauemmas ja sisältäisi monia eri tyylejä - minusta tuntuu, että olen (tällä kertaa oikeastikin) nähnyt paikasta ennen unia ja minulla on mielikuvia paikan rakenteesta. Seikkailu jää auki ja muuttuu mariotyyliseksi peliksi, jota seuraan pikkuveljeni pelaavan. Hän menettää viimeisen elämän ja hänen pisteensä menevät nollalle, mistä minä suutun. Kun hän pudottautuu nopeasti monen kolikon läpi, hän saa bonuskertoimia ja pisteitä ropisee (en tiennyt tätä kikkaa, ja olen tässä kohtaa hieman kateellinen ja turhautunut oman vaivallisen keräämisen tähden). Tästä unesta en muista enempää.

Seuraavassa unessa olen mökilläni ja minulla on monissa väreissä kimalteleva ja valaiseva musta pötkö, joka on luonnontutkijan mukaan lokki joka on imenyt liikaa kaupunkien myrkkyjä ja ilmansaasteita, jonka takia se on muuttunut itsevalaisevaksi. Tämä luontoheppu selittelee monille viime kesän Ruotsin retkestä, johon osallistui 7-8 henkilöä. Kävelen kallioilla enkä muista unesta enempää.

Davy Jones ja väärä resoluutio

Seison Euromarketin viereisessä mäessä. Paikalla on paljon sukua ja olemme ilmeisesti lähdössä jonnekin hyvin pian. Minulla on sylissäni kosketusnäytöllinen läppäri, joka minun pitäisi ilmeisesti korjata. Näyttöä tökitään kynällä, joka kuuluisi Wacom-piirtoalustaan. Kehun systeemiä ympärillä katsoville tutuille ja havainnollistan, kuinka se ei sotke näyttöä. Testailen systeemiä ja se tuntuu toimivalta - hetken netissä surffailtuani (coolbasicin foorumeilla) huomaan, että teksti on suttuista ja hankalaa lukea. Arvelen, että se johtuu väärästä resoluutiosta ja siirryn vaihtamaan resoluution alkuperäiseksi. Numerot valitaan kolmesta näytöllä näkyvästä numeronäppäimistöstä, joiden keskeltä kulkee palkki josta roikkuu läppä. Sitä kääntelemällä valitaan numerot. Tehtävää hankaloittamaan ilmestyy Pirates of the Caribbean - elokuvan kakkososasta tuttu Davy Jones. Kahdella ristityllä laudannpätkällä estän tätä tulemasta lähemmäs, ja pikkuveljeni asettaa resoluution (878 x 766). Nyt näyttö toimii taas selkeästi ja terävästi.


Joen varrella joku tyyppi - tätä kohtaa en muista kovin hyvin - esittelee minulle taitojansa. Hän yrittää muun muassa häiritä minua kauko-ohjattavalla lentävällä pallolla, mutta minä kaappaan sen ja painan heittelehtivän esineen maata vasten. Seuraavaksi uni vaihtaa tyyliään.

Olen hämäräpäisen miehen kotona ja tehtävänäni on toimittaa paketti häneltä jonnekin muualle. Tämän unen olen nähnyt (tai unessa ainakin tuntui siltä) aiemminkin, ja tiedän että se on raskas ja pitkä. Alussa kävelemme joen rantaa torille päin myrkyisällä kelillä. Matkan varrella vastaan tulee laiva, joka on puoliksi vedessä ja puoliksi maassa. Kysymme syytä joelta ja tämä kertoo jumalien luoneen aallon, joka paiskasi veneen paikkaansa. Joki havainnollistaa esitystä luomalla dramaattiseksi tarkoitetun, huvittavan pienen aallon. Palaamme miehen asunnolle (joka koostuu eteisestä, vasemalla olevasta työhuoneesta/muusta vastaavasta ja keittiöstä/ruokahuoneesta, joka on osa eteistä). Paikalla on muuta ikäistäni nuorisoa ja siellä juoruillaan miehen viinanjuontitavasta. Tavallisia askareita tehdessäni (järjestelen tavaroita, olen kai jonkinlainen apuri) löydän pussin ja pullon jota minun ei olisi ilmeisesti kuulunut löytää. Asia unohtuu ja uni jatkuu eteenpäin ja mies kertoo saaneensa paketin valmiiksi. Kuljetettava esine on monimutkaisen legorakennelman näköinen ja se on pallon muotoinen. Tiedän, että unen myöhemmässä vaiheessa tulee hirveä kiire, joten haluaisin lähteä viemään pakettia perille jo nyt.

Huoneeseen saapuu paljon porukkaa suvustani, suurin heistä oli paikalla unen alussa Euromarketin vieressä. Tämä ympäristö on paljon epämiellyttävämpi ja kylmempi, mutta he eivät tunnu huomaavan sitä. He ovat tulleet illalliselle, jonka aloitamme lukemalla virsiä: kysyn mieheltä, että saisinko lähteä viemään pakettia. "Vain jos sinulla sattuu olemaan ylimääräistä A1 - paperia", hän vastaa. Minulla ei tietenkään ole, joten joudumme käyttämään virsien kirjoitukseen miehen paperia (joka on oikeasti A4-kokoa). Ehdotan, että paperia säästääksemme ja sanoja sensuroidaksemme (?) käyttäisimme paperista molemmat puolet (ajattelen, että jos paperia säästyy, voin mennä). Kaikki nauravat ja joku huomauttaa, ettei virsiä tarvitse sensuroida. Kaksipuolinen kirjoitus sopii miehelle ja jaan kaikille paperit. Ne pistetään vielä puoliksi ja virsiä aloitetaan kirjoittaa. Ne jaetaan kaikkien kesken, minä saan huonolla käsialalla kirjoitetun ja epäselvän paperin. Alamme laulaa, ja uni vaihtuu toiseen.

Katson TV:stä formulasarjaa, joka sijoittuu jonnekin aavikolle. Kilpailussa on mukana Nico Rosberg formulakuljettajana ja muun muassa norsuilla ratsastavia kilpailijoita. Lähtöruudukko on jonkinlaisessa avarassa tunnelissa ja lähdöstä aiheutuu kauhea meteli. Katson kilpailua Nicon näkökulmasta: hän aloittaa ensimmäisestä ruudusta. Pian lähdön jälkeen yksi kärjen kilpailijoista pysähtyy rukoilemaan tien varrelle (mummini arvelee, että tämä taktikoi ja ajattelee, että kisa kestää pitkään ja hän saa vielä muut kiinni). Ylös vasemmalle nousevassa mutkassa Nico päästää kolme muuta ohi ja minä herään.

Paisuvat auringot ja laiva

Olen torilla äitini kanssa ja on ilta. Olemme lähdössä kotiin päin joen vartta pitkin - kun katsahdan taakseni kävellessämme alas ramppia, huomaan hienon näköisen auringonlaskun. Tajuan auringon olevan horisontin edessä, kun kävelen vähän matkaa ramppia alas. Uni saa painajaismaisen pahaenteisen tunnelman, ja alan kiirehtiä kotia kohti. Mutkan takaa paljastuu toinenkin aurinko, joka on vain pitkän kadunmatkan päässä. Se paisuu koko ajan suuremmaksi, ja tiedän, että paistumme hengiltä ellemme tee jotain. Tiedän jo näkeväni unta, ja näen mukavimmaksi vaihtoehdoksi tehdä itsemurhan ja antautua auringolle (tämä on toiminut joka ikinen kerta tähän mennessä). Seuraan ylösnousevan rampin päällä on nyt 'laituri', joka näyttää enemmän kesken kaiken loppuvalta tieltä. Tämä on yllättävän korkealla, arviolta kymmenessä metrissä - juuri täydellinen minulle. Äitiäni mukana taluttaen juoksen laiturin päähän ja hyppään.

Kuvakulma siirtyy katsomaan kolmannesta persoonasta, kun hyppään ja tömähdän ilmassa leijuvaan tienpätkään ja pomppaan siitä eteenpäin. Minuun ei satu silloinkaan kun matka päättyy ruosteiseen veneenrämään. Tästä uni jatkuu taas ensimmäisessä persoonassa. Aurinko on jo unohtunut ja kadonnut, ja seuraava tavoite on päästä valkoiselle risteilylaivalle, joka on parinkymmenen metrin päässä. Jotenkin soutamalla pääsemme sen kylkeen ja alamme kiivetä suuressa putkikehikossa ja -ristikossa. Löydän sieltä mm. useita päävirtakytkimiä ja jonkinlaisen firefox-mainoksen. Tätä kiipeilyä kestää kauan (ajan tunnetta on vaikeaa välittää näppäimistön kautta), ja jossain välissä pikkuveljeni ilmestyy mukaan kuvioihin. Tämä onnistuu putoamaan kanssani takaisin veteen, mutta saan helposti uitua takaisin. Paluu lähtöruutuun ärsyttää kuitenkin, ja pikkuveljeni tarjoutuu hyppäämään takaisin veteen jos hän on kerran niin ärsyttävä.

Seuraavassa pätkässä minkä muistan, olen laivan sisällä tunnelissa, jonka pohjalla virtaa hiljalleen vettä. Olen veneessä isäni kanssa ja tiedän nyt, että laivan on hänen omistuksessaan. Päädymme avaraan konesaliin (halliin), ja pyydän isääni odottamaan ennen isojen dieselmoottoreiden käynnistystä: pelkään niistä aiheutuvaa meteliä. "Se saattaa yllättää ensimmäisellä kerralla", myöntää isäni. Olen jo lähdössä nousemaan ylemmälle kannelle, kun minut herätetään. -.-

Herra Taikuri

Torilla kävelee itsevarma taikuri ja hänen apurinsa. Taikurilla on kourassaan vahvan oranssi lisko, jolla on taikavoimia, se ei saa päästä karkuun. Apuri huomauttaa jotakin ja taikuri heilauttaa liskon pois huolimattomasti: ilmeisesti sitä ei tarvitakaan ja kyseessä on aivan tavallinen eläin. Siinä samassa hän tajuaa apurin olleen värässä ja tästä huomauttamatta syöksyy liskon perään. Lisko vilistää ympäri torin asfalttia ja taikuri kompuroi kumartuneena sen perässä - lopulta lisko pysähtyy rannan nurmikolle kuvitellen meidän kadottaneen sen. Sitten mietitään vaihtoehtoja liskon suhteen ja päätetään, että se on tuhottava. Tässä kohtaa minä alan ohjata taikuria sivusta seuraamisen sijasta.

Katselen kaiteen yli nurmikossa makaavaa liskoa. Annan apulaiselle merkin ja hän vierittää nopan liskon jalkojen juureen. Se ei reagoi mitenkään, ja varmistan että minulla on omassa kädessäni toinen, oikea noppa. Erikoisnopassa numero 5 on sininen. Puristan sen nyrkkiini ja lävistän liskon jollakin sauvalla.

Seuraavaksi olemme keskellä aavikkoa alkukantaisessa kaupungissa. Sen asukkaat ovat ystävällisiä ja minun puolellani: paikalle on saapunut rikas liikemies, joka haluaisi ilmeisesti ostaa kylän itselleen ja häätää asukkaat pois. Neuvottelen tämän kanssa ja sen jälkeen välitän uutiset kylän asukkaille. Kerron, että tarvitsemme rahaa - kaikki tuovat ainakin vähän kolikoita. Yksityiskohtana huivipäinen nainen huutaa: "Annan setelin!" ja ottaa kirjekuoresta kaksi vihreää seteliä. Hän ei keksi kumman antaisi, joten hän antaa molemmat. Tämän jälkeen monet ihmiset tuovat lisää seteleitä (arvona yleensä 2000) liikemiehen katsoessa tätä silmät pyöreinä. "Yhteyistyö kannattaa", sanon ja isken silmää.

Tällä välin nuoriso on löytänyt takanani olevan punaisen rekan ja yrittävät irroittaa siitä osia tai perävaunun jako- ja kuusiokoloavaimella. Juoksen hätiin nähdessäni mielessäni rekan piirustukset. Lapset juoksevat pois ja viimeinen heistä iskee työkalun kahvan rekan säiliön (?) läpi. Reiästä alkaa suihkua höyryä. Käsitän tilanteen ja huudan: "Kaikki pois alka! Rekka RÄJÄHTÄÄ!". Rekkaan puhkeaa reikiä, joista lentää höyry- ja kipinäsuihkuja, jotka näyttävät kiinteydessään salamakäärmeiltä. Ne osuvat ihmisiin ja monet kuolevat dramaattisesti: apurini ja minä selviämme. Uni päättyy.