Lomalla

On lämmin kesäpäivä ja poljen maalaiskylässä pikkuveljen ja kahden kaverini kanssa. Asfalttinen tie kaartelee peltojen välissä. "Kyllä tää on vähän tylsä paikka mun mielestä", sanon paikkakunnalla asuvalle kaverille. Toinen kaveri on kyllä ihan samaa mieltä: koko kylässä on vain kolme kauppaa. Toisaalta meininki on aika rentoa ja kesäinen peltomaisema on kaunis. Joku ehdottaa, että kävisimme ostamassa omeinoita, ja kysyy minkä verran rahaa minulla on. "Mulla on 2 euroo", muistelen. "Hyvä, sillä saa varmaa jo paljon", hän vastaa. Käymme jostain syystä vielä kaverin kotona ilmoittamassa että käymme kaupassa. Hänen äitinsä ehdottaa kuitenkin, että kävisimme jätskillä jonkun 6v-sankarin kanssa. Tämä on kaikkien mielestä hyvä idea joten suuntaammekin kahvilaan. Yksi menee tilaamaan jäätelöt, me muut jäämme penkille istuskelemaan. Siihen on tussattu paljon viestejä ja törkyä. Otan kuulakärkikynän taskustani ja huomaan, että siinäkin on samantyylistä tekstiä.

Siirrymme pöydän ääreen odottamaan. Sen päällä on aurinkovarjo joten ilma tuntuu mukavan viileältä. On todella hyvä fiilis, koska ei ole kiire mihinkään eikä mistään tarvitse stressata. Juttelen jotain pikkuveljen kanssa ja hän ihmettelee, että hänen lasinsa on tummempi kuin minun. "Se on likanen!", huudahdan: ei siitä saa juoda. Pistän likaiset lasit päällekkäin edellisen asiakkaan lautasen päälle. Katselen ympärillemme ja ihmettelen, miksi muissa pöydissä syödään pastaa vaikka tämän piti olla jäätelöbaari tai vastaava. Huomaan myös että viereisessä pöydässä oleva lihava, tummaihoinen nainen syö makaronejaan sormin. "Ei noin pitäis syödä!", huutaa joku porukastamme. Nainen katsoo meitä happamasti. Paikan omistaja juoksee paikalle. Hän on nainen ja huutaa ärtyneenä: "Nyt hiljaa tai tilaan saksofonisoolon!". Meitä ärsyttää, kuten myöskin kaikkia muitakin pöydissä juttelemaan tottuneita, mutta suut supussa jäämme odottamaan jäätelöannoksiamme.

Vihollisten tukikohtaan

Olen sankarilintu ja lähdössä taistelemaan jonnekin. On yö ja lennän oppaan kanssa vähäjoen luokse. "Vähäjoenko suuntaan se oli", kysyn. Kuulemma minun kuuluu lentää toiseen joen, jonka nimeä en muista, suuntaisesti. "Ai, en mä ollenkaan muistanut, hyvä että sanoit", vastaan. Uni jatkuu eteenpäin niin, että olen ihminen.

Kävelen joen vieressä kulkevaa tietä pitkin. Huomaan, että tien reunalla olevalla penkillä on ihmisiä. On pimeää ja pelkään, että he ovat vihollisia. Kun tulen lähemmäs, huomaan kuitenkin helpotuksekseni että he ovat kavereitani. He ovatkin tulossa mukaani kaveria ei jätetä-periaatteella. Kiitän iloisesti ja kyselen, että tarvitsemmeko aseita. Tyypit ovat ilmeisesti suunnitelleet jutun jo valmiiksi: Tynskä ottaa taskustaan pyykkipojan ja näyttää sitä vakuuttava ilme naamallaan. Niitä on vielä paljon korissa, joka on maassa. "Hyvä idea", totean ja otan niitä kourallisen taskuuni. Viereisen talon ikkunaan syttyy valo ja siellä näkyy olevan joku siivooja. Kuiskin kavereilleni, että nyt emme saa näyttää rikollisilta. Juttelemme jotain matkailuvaunuissa nukkumisesta. "Sä nyt pääsisit mihin vaa nukkumaan", tokaisee joku sankarirooliini viitaten. Nousemme pieneen matkailuvaunuun keskustelemaan taistelustrategiasta.

Kesken neuvottelun joku avaa matkailuvaunun oven. Hätkähdän, mutta vieras on kuitenkin odotettu. Siistiin pukeen pukeutunut mies nousee vaunuun ja tervehdimme häntä. Hän on ulkomaalainen ja muiden sanoessa päivää sanon "Good afternoon". En ole ihan varma miten häntä olisi kuulunut tervehtiä. Hän on vihollispuolen edustaja ja vie meidät heidän tukikohtaansa. Menemme autoon ja uni skippaa välimatkan. Poistumme autosta ja mies johdattaa meidät soratietä pitkin suuren hallin luo. "Onks täällä tenniskenttää", kysyy yksi kavereistani. "Tuossa lähellä on kuusi, mutta ne ovat pieniä", mies vastaa selvällä suomenkielellä.

Hallin yksi pääty on kokonaan avoin ja kävelemme sisään. Katto on todella korkealla, ehkä neljän-viiden kerroksen korkeudessa. Lattia on samantyyppistä kuin koulujen liikuntasaleissa ja se on jaettu moneen kenttään. Kaikkialla harjoitellaan telinevoimistelua. Voimistelijat ovat nuorisoa ja taustalla soi letkajenkka. Jatkamme kävelyä noin kolme metriä leveää rajattua tietä pitkin. Huomaan, että syvemmällä hallissa ovat ne kuusi tenniskenttää, joista puhuttiin. Niiden alusta on sininen. Menemme vielä portaat ylös. Minua on odotettu Othellon tapaiseen lautapeliin. Aloitan pelaamaan jotain tyttöä, joka ilmeisestikin on vihollisen puolella, vastaan. Molemmilla on tukenaan tiimit. En meinaa pärjätä pelissä. Siinä merkkejä saa laittaa myös aikaisempien päälle ja lisäksi on mahdollista pelata uhkapeliä. Päätän 'gamblata' yhden merkin kohdalla: "Heitän sit noppaa, eiks niin?", kysyn varmistukseksi. Vastustaja sanoo, että kerroin pitää katsoa ohjeista. Etsin pelin kotelon sisäkannesta 800e-riviä, mutta en meinaa löytää sitä. Löydän sen listaa edes takaisin luettuani: sen vieressä lukee jotain dollareina ja tarvittava noppaluku. Uni päättyy ennen kuin ehdin heittää noppaa.

Scifisotaa

Käydään scifihenkistä sotaa. Olen droidi ja seurassani on pari toista pientä robottia. Olemme vihollisten portilla, mutta se tuntuu vaaralliselta. "Meidän ei pitäisi olla täällä", sanon ja yritän taivotella muita lähtemään. Yksi päättää kuitenkin raottaa metalliovea ja kurkistaa sisään. Sitten lähdemme nopeasti pois. Portti ei mene kuitenkaan automaattisesti kiinni vaan meidän pitää työntää se takaisin - siihen on tullut joku vika.
Näen, kuinka isot, raskaasti aseistetut alukset taistelevat ilmassa. Kamera laskeutuu näyttämään huomiota hakevaa apinaa. Se väittää olevansa armeijan johtaja ja saakin neljä oman puolen robottia uskomaan. Nämä lakkoilevat saadakseen muutkin kuuntelemaan. Jonkun aluksen kapteeni soittaa minulle (olen taas ihminen): "Täällä on jokin pielessä. Apina väittää, että siitä tehtiin johtaja." Hämmästyn ja kysyn syytä. "Se sanoo että se on feeniks", vastaa kapteeni.

Olen palaamassa vihollisten tukikohtaan ultrakevyellä laskuvarjolla, jossa on propelli takana työntövoimaa tuomassa. Huomaan, että olen ajautunut vähän liikaa vasemmalle kurssista. Ennen kuin ehdin korjata suunnan, olen mennyt jo ohi kohteesta. Joudun kääntymään takaisinpäin, mutta teen liian jyrkän käännöksen. Pitäisi päästä laskeutumaan nopeasti alas ja asiaa enempää ajattelematta otan valjaat pois olalta ja roikun laskuvarjosta yhdellä kädellä. Joudun kamalaan syöksykierteeseen, jonka saan onneksi hidastettua hieman sammuttamalla moottorin. Uni päättyy.

Taisto Narniasta

TV-ohjelman seikkailumatkailija rämpii viidakon läpi kiemurtelevassa joessa ja kuvaa vapaalta kädeltä pitkäkaulaista dinosaurusta selittäen samalla jotain mikrofoniin - en tiedä onko kyseessä todellinen uutisraportti vai joku elokuva. Innostuksessaan hän ei ehdi huomata valtavaa krokotiilia, jonka pää pilkistää pinnan yllä. En katso, kun kuuluu tuskaista karjuntaa krokotiilin purressa toimittajaa. Viimeisiksi sanoiksi jäävät "täytyy.. kuvata... loppuun asti!".
Paniikissa juoksen karkuun. En tiedä välittääkö krokotiili minusta, mutta varmuuden vuoksi loikin kiviä ja joenpenkkaa pitkin niin nopeasti kuin pystyn. Se päättyy vesiputoukseen, joka kohisee ja täyttää höyryllä koko ympäristön. En katso taakseni vaan hyppään suoraan putouksen mukaan. Kallio vilistää ohi joka puolella pitkältä tuntuvan ajan. Solahdan veden läpi loukkaamatta itseäni ollenkaan. Olen päätynyt korkeiden kallioiden ympäröimään altaaseen ja ainoa reitti ulos vaikuttaa olevan jonkinlainen putki. Polskin sinne ja ryömin sen läpi. Toisella puolella on suljettu halli, jonka pohjalla on vettä. Laskeudun sinne varovasti ja huomaan veden olevan sen verran matalaa, että pohjaan ulottuu kun pysyy paikallaan. Keskellä tilaa kelluu pöytä tai muu vastaava levy, jolla istuu ihmisiä. Kroolaan porukan luokse.

"Alex!", huudahtaa yksi luokkalaisistamme. Olemme iloisia siitä, että molemmat ovat selvinneet tänne asti. Meneillä on selvästi jotain vaarallista. Heidän porukkansa on kellunut hallissa jo päiviä. Ihmisiä on vähän alle kymmenen, suurin osa koulumme tukioppilaita. Nukahdan jossain vaiheessa lautalle ja kun herään aamulla, käyn vedessä tarkistamassa tilanteen. Huomaan, että se on muuttunut paljon syvemmäksi - nyt pohjaan on useita metrejä. Joku ihmisistä on todella ärtyisä ja väsynyt, kun ruokaa ei ole saatu ollenkaan. Uni skippaa seuraavaan osuuteen.

Olen valoissassa aulassa, joka muistuttaa vähän musiikkiopiston vastaavaa. Siellä on paljon ihmisiä ja kaikkia yhdistää yksi asia: Narnia. Yhteishenki on hyvä ja kuulun ryhmän kärkiporukkaan. Olemme lähdössä taisteluun ja pian käy huuto: kaikki kerätään parijonoon. Kun ollaan lähdössä marssimaan eteenpäin, huomaan unohtaneeni laittaa kengät jalkaan. Juoksen hakemaan ne ja joudun solmimaan ne uudelleen kiinni. Juoksen takaisin omalle paikalleni. Kadulla päätetään strategiasta: ehdotan että teemme tiiviin ryhmän jotta vihollisen olisi vaikeampi hajottaa se. Idea saa kannatusta: tiivistämme porukan ja jatkamme kävelemistä. Maisema vaihtuu taas viidakkosaariksi. Tulemme ulos metsästä ja marssimme pitkää siltaa pitkin seuraavalle saarelle. Aurinko paistaa tyhjältä taivaalta ja jälleen kerran ymmärrän näkeväni unta mutta oletan että olen silti todellisissa tapahtumissa mukana. Katselen sillan (joka on käytännössä katu veden päällä) reunoilla kasvavia puita ja niiden lehtiä ihaillen niiden realistisuutta. Huomaan kuitenkin, että yhden puun lehdistä puuttuu kiilto. Myös veden aallot näyttävät kummallisilta kun niitä tuijottaa pitkään. Saari jonne suuntaamme on kuitenkin terävä ja todellisen näköinen. Perustelen ajatukseni sillä, että se on selkeä määränpää, muu ympäristö ei ole yhtä tärkeää.

Kun olemme kaikki viidakon läpi kulkevalla sorapolulla, kuvakulma vaihtuu Aragornin silmiin. Olen jonon etummaisena ja vierelläni on ainakin Legolas, joka johtaa koko joukkoa. Pian ensimmäiset viholliset tulevat esiin ja taistelua aletaan käydä nuolilla. Kaikki sujuu hyvin, kunnes Legolas saa myrkkynuolen rintaansa. Hän saa vedettyä sen pois, mutta hänen osaltaan peli on jo menetetty. Kaikki - varsinkin minä - ovat järkyttyneitä hänen kuolemastaan ja taistelu pysähtyy sekunniksi. Raivostun ja alan niittää vihollisia sarjatulella. Vihan voimalla kaikki nuolet osuvat kohteisiinsa. Puun takaa parin metrin päästä ilmestyy Hagrid ja refleksinä ammun häntäkin. Säikähdän ja huudan anteeksi, mutta paksunahkaisena hänelle ei käynyt kuinkaan. Hapan ilme kasvoillaan hän nykäisee nuolen irti ja liittyy joukkoomme. Pian myös Jar-Jar Binks tulee mukaan taisteluun puolellemme. Taistelu jatkuu voitokkaana.

Myöhemmin juttelen kaupungilla jonkun aikuisen kanssa. Hän kertoo arvostavansa minua todella ja kysyy, että eikös puoli Narniaa ole sukua minulle. Sanon, että tuskinpa: minullahan veli, joka on tosin kuollut, ja sisko (todellisuudessa veljeni on hyvinkin elossa eikä siskoa ole ollenkaan).

Johtaja

Olen jälleen Harry Potter. Leikin kaverini kanssa Plaza-kauppakeskuksessa taikakyvyillä: voin kävellä lasien läpi, kun keskityn lasiin juuri ennen kuin osun siihen. Ihmiset eivät yleensä huomaa tätä. Kaverini pystyy muuttumaan eri henkilöiksi. Tulemme ulos Plazan ja S-Marketin yhdistävästä käytävästä ja huomioni herättää tyyppi, joka lähtee juoksemaan poispäin meistä. Juoksemme hänen peräänsä tönien ihmisiä pois tieltä. Alakerrassa tyyppi pysähtyy keskelle lattiaa ja vetää aseen taskustaan: "Älä tule lähemmäksi tai ammun lasin!".

"Minkä lasin", minä kysyn. Pahis ampuu pistoolilla dramaattisesti suoraan ylöspäin. Katosta irtoaa arviolta 2x2-metrinen lasilevy ehjänä. Maahan osuessaan se räjähtää nopeasti lentäviksi lasinkappaleiksi. Kattoon syntyneestä reiästä syöksyy paha henki. Ihmiset ympärilläni pyörtyvät ja sitten minäkin menetän tajunnan.

Näen unta tai jonkinlaisen näyn. Ystävällinen mies tervehtii minua henkilökohtaisesti ja kertoo olevansa johtaja. Salakavalasti minulle tuputetaan ajatusta kavereiden hylkäämisestä ja johtajan palvomisesta. Huomaan juonen ja yritän riistäytyä irti näystä. Näen, kuinka kankainen Tylypahkan vaakuna halkaistaan veitsellä kahtia. Pääsen vihdoinkin irti ja herään. Juoksen ulos kaupasta ja törmään mummiini. Kävelen hänen kanssaan katua Anttilan suuntaan mutta käännynkin kadun ylittämisen sijasta vasemmalle, koska tien toisella puolella on äänekäs porukka kännissä. Kierrän siis kauppakeskuksen ympäri ja päätänkin mennä takaisin sisään takakautta. Siellä onkin kirjasto. Jään lukemaan pöydän ääreen uusinta Potteria. Rinnakkaisluokkalainen kaverini sattuu kävelemään ohi ja kehun hänelle, kuinka jännä tämä seitsemäs kirja on. Pyydän häntä jäämään katsomaan sen leffaversiota: se esitetään kirjaston lähellä. Sitten, täysin varoittamatta, kaikki saavat taas yhteisen johtajanäyn. Näen, kuinka kylpylässä johtajaa vastaan kapinoivat joutuvat kitumaan ilman mukavuuksia ja johtajaa palvelut saavat selkähierontaa ja viettävät mukavaa aikaa.
Uni hiipuu pois tai en muista enempää tapahtumista.

Madonhännän ennustus

Olen Harry Potter ja eletään seitsemännen kirjan aikaa. Voldemort on noussut valtaan - taivas on synkkä ja pilvinen ja ihmiset ovat kaikkialla huolestuneita. Olen menossa museoon Mollyn, Ronin äidin kanssa. Ovella mies ilmoittaa kohteliaasti, että museo on valitettavasti suljettu. "It's OK, I'm with him", sanoo Molly viitaten rooliini maailman pelastajana. Jatkamme eteenpäin, mutta ei kuitenkaan museoon vaan pihamme poikki. Mieleeni juolahtaa kysyä päässä pyörinyttä kysymystä. Kaivan taskusta särkyneen peilin tai veitsen palan: "The thing wormtail gave me", sanon: "It's a clue, isn't it?". Se on ohut, kirkkaasti peilaava, kämmenen mittainen pala jolla on terävät reunat. Leveydeltään se on viivoittimen luokkaa. Toinen pitkä sivu on suora ja ehjä, toinen on hajonnut säröiseksi. Ihmeellistä on se, että hiljattain Voldemort oli tehnyt jotain, mistä oli jäänyt samanlainen jälki - en muista mitä se oli. Säröinen reuna muodostaa käärmeen pään muotoisen reunan. Tiedän että se kuvaa Naginia, Voldemortin käärmettä.



Kävelemme ulos pihasta. "Huomaatkos eron", Molly sanoo: "Ennustuksessa hampaat ovat loivia". Katson peilinpalaa: käärmeellä on loivat kolmionmalliset hampaat. "Todellisuudessa käärmeen ilme on vihaisempi". Mietin, että miksi Madonhännän ennustus oli osunut niin lähelle, mutta kuitenkin vähän pieleen. Kävelemme tien poikki kolmen vanhan miehen seuraan. Oletan, että he ovat kaikki Feeniksin killasta. Ennustuksesta toristaan sielläkin, kunnes joku huudahtaa: "Nyt se tulee!". Korttelin kulman takaa juoksee oranssi pieni kissa joka hyökyy pahuutta - se on pimeyden lordi. Kissa kaartaa minua kohti ja putoan polvilleni maahan. Se kiihdyttää luonnottomaan vauhtiin ja syöksyy rintani läpi. Tunnen vihlaisun ja minulle jää tyhjä, kylmä olo - sitten herään.

Kuolettava huvipuisto

Nojaan kaiteeseen korkean tornin katon reunalla. Olen luokkani mukana linnanmäellä ja on tulossa ilta-aurinko paistaa matalalta. Viileä tuuli puskee jatkuvasti meitä päin ja torni huojuu tasaisesti puolelta toiselle. Kävelen keskemmälle pientä kattoa ja juttelen jotain Jonin kanssa. Tunnelma on aika keveä, taidetaan elää kesälomaa edeltävää viikkoa. Heitän vitsin: "Aattele jos tää torni kaatuis!". Hetken aikaa porukat miettii miten se ottaisi vatsanpohjasta: "Se olis kyl aika hurjaa". Ahtaudumme takaisin nojaamaan kaiteeseen. Hitaasti torni alkaa kallistua taas siihen suuntaan. Liike hidastuu, kunnes se on heilahduksen äärilaidassa, ja odotamme sen kiihdyttävän taas toiseen suuntaan. Sen sijaan torni alkaakin inhottavan hitaasti kaatua - kaikki alkavat kiljua kumean ryminän säestämänä. En aio kuitenkaan kuolla, joten keskityn ja pidän kylmästi kiinni kaiteesta. Juuri ennen kuin tornin huippu, jolla olemme, osuu maahan, hyppään ja laskeudun jaloilleni katukivetykselle täysin vahingoitta. Olen hämmästynyt.

Torni alkaa nousta takaisin ylöspäin kuin heiluriliike olisikin ollut vain poikkeuksellisen suuri. Hetken mielijohteesta juoksen sen luo ja ehdin tarttua metalliseen kaiteeseen. Puristan siitä kaikin voimin - torni nostaa minut valtavassa kaaressa takaisin yläilmoihin. Se tuntuu vielä hurjemmalta kuin äskeinen putoaminen. Kun torni on pystysuorassa, löysään otetta ja heitän voltin taaksepäin. Laskeudun taas sujuvasti jaloilleni ja tunnen olevani cool. Suurin osa luokasta näyttää olevan edelleen mukana, joskin hyvin järkyttyneinä tästä tapaturmasta. Luultavasti muutamia ihmisiä on kuollut; kysymys jää kuitenkin auki koska nimenlaskennan suorittaminen ei tullut mieleen. Menemme hissillä alas ja kävelemme maailmanpyörän luo.

Melkein kaikki vaunut tulevat luokkamme käyttöön ja maailmanpyörä alkaa liikkua hitaasti. Jossain vaiheessa vaunut kuitenkin katoavat ja joudumme roikkumaan niiden akseleista henkemme edestä. Voimat eivät riitä pitkäksi aikaa ja homma on hyvin tuskallista - puristan niin tiukasti putkesta, että kierroksen huipulla jalat osoittavat suoraan ylöspäin. Maailmanpyörä alkaa kiihdyttää vauhtia ja minusta tuntuu että meneillä on joku suunnitelma meidän päimme menoksi. Nyt systeemi alkaa kallistua sivullepäin ja ajattelen, että on parasta poistua vielä kun henki kulkee. Pakotan itseni päästämään irti. Keskipakoisvoima paiskaa minut grippikuvioidulle alumiinilattialle. Se rämähtää ja liu'un vähän matkaa kauemmas. Jään hengittämään kyljelläni maaten ja luulen olevani turvassa. Sitten joku humahtaa ylitseni hiuksia hipoen - tajuan sen olevan Mustekala tai muu vastaava laite jossa vaunut pyörivät keskustan ympäri kovalla vauhdilla. Kiroillen kierin ja ryömin pois laitteen alta ja juoksen nopeasti pois huvipuiston aukiolta. Jään varjoisaan portaikkoon hengähtämään uudelleen ja jatkan sitten matkaa.

Kävelen viereisessä korttelissa olevaan linnaan, joka on meidän kotimme. Pihalla on paljon hienoja puita joihin voisi törmätä etelässä lomaillessa. Ovi on jo auki. Pikkuveljeni moikkaa minua ja menee vessaan, joka on rakennettu kuulemma parisataa vuotta sitten. Se on samaa tekniikkaa, jota keskiajalla käytettiiin. Itse istahdan pitkään käytävään ja pian äitini ilmestyy kotiin kysyen retkikuulumisia. "Meillä oli oikeestaan aika hurja retkipäivä", sanon: "tai oikeestaan seikkailupäivä." Isäni tulee äidin perässä ja kerron, että tapahtui jotain äärimmäisen epätodennäköistä viitaten Douglas Adamsin Linnunrata-trilogiaan. Me nauretaan. Kysyn, että lähdetäänkö kotiin kun vessapaperiakaan ei ole. Iskän mukaan ssn sijasta voi käyttää hyvin puiden lehtiä.