Madonhännän ennustus

Olen Harry Potter ja eletään seitsemännen kirjan aikaa. Voldemort on noussut valtaan - taivas on synkkä ja pilvinen ja ihmiset ovat kaikkialla huolestuneita. Olen menossa museoon Mollyn, Ronin äidin kanssa. Ovella mies ilmoittaa kohteliaasti, että museo on valitettavasti suljettu. "It's OK, I'm with him", sanoo Molly viitaten rooliini maailman pelastajana. Jatkamme eteenpäin, mutta ei kuitenkaan museoon vaan pihamme poikki. Mieleeni juolahtaa kysyä päässä pyörinyttä kysymystä. Kaivan taskusta särkyneen peilin tai veitsen palan: "The thing wormtail gave me", sanon: "It's a clue, isn't it?". Se on ohut, kirkkaasti peilaava, kämmenen mittainen pala jolla on terävät reunat. Leveydeltään se on viivoittimen luokkaa. Toinen pitkä sivu on suora ja ehjä, toinen on hajonnut säröiseksi. Ihmeellistä on se, että hiljattain Voldemort oli tehnyt jotain, mistä oli jäänyt samanlainen jälki - en muista mitä se oli. Säröinen reuna muodostaa käärmeen pään muotoisen reunan. Tiedän että se kuvaa Naginia, Voldemortin käärmettä.



Kävelemme ulos pihasta. "Huomaatkos eron", Molly sanoo: "Ennustuksessa hampaat ovat loivia". Katson peilinpalaa: käärmeellä on loivat kolmionmalliset hampaat. "Todellisuudessa käärmeen ilme on vihaisempi". Mietin, että miksi Madonhännän ennustus oli osunut niin lähelle, mutta kuitenkin vähän pieleen. Kävelemme tien poikki kolmen vanhan miehen seuraan. Oletan, että he ovat kaikki Feeniksin killasta. Ennustuksesta toristaan sielläkin, kunnes joku huudahtaa: "Nyt se tulee!". Korttelin kulman takaa juoksee oranssi pieni kissa joka hyökyy pahuutta - se on pimeyden lordi. Kissa kaartaa minua kohti ja putoan polvilleni maahan. Se kiihdyttää luonnottomaan vauhtiin ja syöksyy rintani läpi. Tunnen vihlaisun ja minulle jää tyhjä, kylmä olo - sitten herään.