perjantaina, heinäkuuta 20

Kuolettava huvipuisto

Nojaan kaiteeseen korkean tornin katon reunalla. Olen luokkani mukana linnanmäellä ja on tulossa ilta-aurinko paistaa matalalta. Viileä tuuli puskee jatkuvasti meitä päin ja torni huojuu tasaisesti puolelta toiselle. Kävelen keskemmälle pientä kattoa ja juttelen jotain Jonin kanssa. Tunnelma on aika keveä, taidetaan elää kesälomaa edeltävää viikkoa. Heitän vitsin: "Aattele jos tää torni kaatuis!". Hetken aikaa porukat miettii miten se ottaisi vatsanpohjasta: "Se olis kyl aika hurjaa". Ahtaudumme takaisin nojaamaan kaiteeseen. Hitaasti torni alkaa kallistua taas siihen suuntaan. Liike hidastuu, kunnes se on heilahduksen äärilaidassa, ja odotamme sen kiihdyttävän taas toiseen suuntaan. Sen sijaan torni alkaakin inhottavan hitaasti kaatua - kaikki alkavat kiljua kumean ryminän säestämänä. En aio kuitenkaan kuolla, joten keskityn ja pidän kylmästi kiinni kaiteesta. Juuri ennen kuin tornin huippu, jolla olemme, osuu maahan, hyppään ja laskeudun jaloilleni katukivetykselle täysin vahingoitta. Olen hämmästynyt.

Torni alkaa nousta takaisin ylöspäin kuin heiluriliike olisikin ollut vain poikkeuksellisen suuri. Hetken mielijohteesta juoksen sen luo ja ehdin tarttua metalliseen kaiteeseen. Puristan siitä kaikin voimin - torni nostaa minut valtavassa kaaressa takaisin yläilmoihin. Se tuntuu vielä hurjemmalta kuin äskeinen putoaminen. Kun torni on pystysuorassa, löysään otetta ja heitän voltin taaksepäin. Laskeudun taas sujuvasti jaloilleni ja tunnen olevani cool. Suurin osa luokasta näyttää olevan edelleen mukana, joskin hyvin järkyttyneinä tästä tapaturmasta. Luultavasti muutamia ihmisiä on kuollut; kysymys jää kuitenkin auki koska nimenlaskennan suorittaminen ei tullut mieleen. Menemme hissillä alas ja kävelemme maailmanpyörän luo.

Melkein kaikki vaunut tulevat luokkamme käyttöön ja maailmanpyörä alkaa liikkua hitaasti. Jossain vaiheessa vaunut kuitenkin katoavat ja joudumme roikkumaan niiden akseleista henkemme edestä. Voimat eivät riitä pitkäksi aikaa ja homma on hyvin tuskallista - puristan niin tiukasti putkesta, että kierroksen huipulla jalat osoittavat suoraan ylöspäin. Maailmanpyörä alkaa kiihdyttää vauhtia ja minusta tuntuu että meneillä on joku suunnitelma meidän päimme menoksi. Nyt systeemi alkaa kallistua sivullepäin ja ajattelen, että on parasta poistua vielä kun henki kulkee. Pakotan itseni päästämään irti. Keskipakoisvoima paiskaa minut grippikuvioidulle alumiinilattialle. Se rämähtää ja liu'un vähän matkaa kauemmas. Jään hengittämään kyljelläni maaten ja luulen olevani turvassa. Sitten joku humahtaa ylitseni hiuksia hipoen - tajuan sen olevan Mustekala tai muu vastaava laite jossa vaunut pyörivät keskustan ympäri kovalla vauhdilla. Kiroillen kierin ja ryömin pois laitteen alta ja juoksen nopeasti pois huvipuiston aukiolta. Jään varjoisaan portaikkoon hengähtämään uudelleen ja jatkan sitten matkaa.

Kävelen viereisessä korttelissa olevaan linnaan, joka on meidän kotimme. Pihalla on paljon hienoja puita joihin voisi törmätä etelässä lomaillessa. Ovi on jo auki. Pikkuveljeni moikkaa minua ja menee vessaan, joka on rakennettu kuulemma parisataa vuotta sitten. Se on samaa tekniikkaa, jota keskiajalla käytettiiin. Itse istahdan pitkään käytävään ja pian äitini ilmestyy kotiin kysyen retkikuulumisia. "Meillä oli oikeestaan aika hurja retkipäivä", sanon: "tai oikeestaan seikkailupäivä." Isäni tulee äidin perässä ja kerron, että tapahtui jotain äärimmäisen epätodennäköistä viitaten Douglas Adamsin Linnunrata-trilogiaan. Me nauretaan. Kysyn, että lähdetäänkö kotiin kun vessapaperiakaan ei ole. Iskän mukaan ssn sijasta voi käyttää hyvin puiden lehtiä.

1 kommentti:

Meia kirjoitti...

Heip, eksyin lueskelemaan vähän pidemmäksikin aikaa. Yllättävän harvoin törmää blogimaailmassa selkouneilijoihin. ;) Mielenkiintoisia unia sinulla kyllä, imet näköjään ihan hurjasti elementtejä uniisi kaikista leffoista ja kirjoista. Mukavaa joulunodotusta ja lunta uniin! :)