sunnuntaina, syyskuuta 23

Taisto Narniasta

TV-ohjelman seikkailumatkailija rämpii viidakon läpi kiemurtelevassa joessa ja kuvaa vapaalta kädeltä pitkäkaulaista dinosaurusta selittäen samalla jotain mikrofoniin - en tiedä onko kyseessä todellinen uutisraportti vai joku elokuva. Innostuksessaan hän ei ehdi huomata valtavaa krokotiilia, jonka pää pilkistää pinnan yllä. En katso, kun kuuluu tuskaista karjuntaa krokotiilin purressa toimittajaa. Viimeisiksi sanoiksi jäävät "täytyy.. kuvata... loppuun asti!".
Paniikissa juoksen karkuun. En tiedä välittääkö krokotiili minusta, mutta varmuuden vuoksi loikin kiviä ja joenpenkkaa pitkin niin nopeasti kuin pystyn. Se päättyy vesiputoukseen, joka kohisee ja täyttää höyryllä koko ympäristön. En katso taakseni vaan hyppään suoraan putouksen mukaan. Kallio vilistää ohi joka puolella pitkältä tuntuvan ajan. Solahdan veden läpi loukkaamatta itseäni ollenkaan. Olen päätynyt korkeiden kallioiden ympäröimään altaaseen ja ainoa reitti ulos vaikuttaa olevan jonkinlainen putki. Polskin sinne ja ryömin sen läpi. Toisella puolella on suljettu halli, jonka pohjalla on vettä. Laskeudun sinne varovasti ja huomaan veden olevan sen verran matalaa, että pohjaan ulottuu kun pysyy paikallaan. Keskellä tilaa kelluu pöytä tai muu vastaava levy, jolla istuu ihmisiä. Kroolaan porukan luokse.

"Alex!", huudahtaa yksi luokkalaisistamme. Olemme iloisia siitä, että molemmat ovat selvinneet tänne asti. Meneillä on selvästi jotain vaarallista. Heidän porukkansa on kellunut hallissa jo päiviä. Ihmisiä on vähän alle kymmenen, suurin osa koulumme tukioppilaita. Nukahdan jossain vaiheessa lautalle ja kun herään aamulla, käyn vedessä tarkistamassa tilanteen. Huomaan, että se on muuttunut paljon syvemmäksi - nyt pohjaan on useita metrejä. Joku ihmisistä on todella ärtyisä ja väsynyt, kun ruokaa ei ole saatu ollenkaan. Uni skippaa seuraavaan osuuteen.

Olen valoissassa aulassa, joka muistuttaa vähän musiikkiopiston vastaavaa. Siellä on paljon ihmisiä ja kaikkia yhdistää yksi asia: Narnia. Yhteishenki on hyvä ja kuulun ryhmän kärkiporukkaan. Olemme lähdössä taisteluun ja pian käy huuto: kaikki kerätään parijonoon. Kun ollaan lähdössä marssimaan eteenpäin, huomaan unohtaneeni laittaa kengät jalkaan. Juoksen hakemaan ne ja joudun solmimaan ne uudelleen kiinni. Juoksen takaisin omalle paikalleni. Kadulla päätetään strategiasta: ehdotan että teemme tiiviin ryhmän jotta vihollisen olisi vaikeampi hajottaa se. Idea saa kannatusta: tiivistämme porukan ja jatkamme kävelemistä. Maisema vaihtuu taas viidakkosaariksi. Tulemme ulos metsästä ja marssimme pitkää siltaa pitkin seuraavalle saarelle. Aurinko paistaa tyhjältä taivaalta ja jälleen kerran ymmärrän näkeväni unta mutta oletan että olen silti todellisissa tapahtumissa mukana. Katselen sillan (joka on käytännössä katu veden päällä) reunoilla kasvavia puita ja niiden lehtiä ihaillen niiden realistisuutta. Huomaan kuitenkin, että yhden puun lehdistä puuttuu kiilto. Myös veden aallot näyttävät kummallisilta kun niitä tuijottaa pitkään. Saari jonne suuntaamme on kuitenkin terävä ja todellisen näköinen. Perustelen ajatukseni sillä, että se on selkeä määränpää, muu ympäristö ei ole yhtä tärkeää.

Kun olemme kaikki viidakon läpi kulkevalla sorapolulla, kuvakulma vaihtuu Aragornin silmiin. Olen jonon etummaisena ja vierelläni on ainakin Legolas, joka johtaa koko joukkoa. Pian ensimmäiset viholliset tulevat esiin ja taistelua aletaan käydä nuolilla. Kaikki sujuu hyvin, kunnes Legolas saa myrkkynuolen rintaansa. Hän saa vedettyä sen pois, mutta hänen osaltaan peli on jo menetetty. Kaikki - varsinkin minä - ovat järkyttyneitä hänen kuolemastaan ja taistelu pysähtyy sekunniksi. Raivostun ja alan niittää vihollisia sarjatulella. Vihan voimalla kaikki nuolet osuvat kohteisiinsa. Puun takaa parin metrin päästä ilmestyy Hagrid ja refleksinä ammun häntäkin. Säikähdän ja huudan anteeksi, mutta paksunahkaisena hänelle ei käynyt kuinkaan. Hapan ilme kasvoillaan hän nykäisee nuolen irti ja liittyy joukkoomme. Pian myös Jar-Jar Binks tulee mukaan taisteluun puolellemme. Taistelu jatkuu voitokkaana.

Myöhemmin juttelen kaupungilla jonkun aikuisen kanssa. Hän kertoo arvostavansa minua todella ja kysyy, että eikös puoli Narniaa ole sukua minulle. Sanon, että tuskinpa: minullahan veli, joka on tosin kuollut, ja sisko (todellisuudessa veljeni on hyvinkin elossa eikä siskoa ole ollenkaan).

Ei kommentteja: