Taistelu omaa mieltä vastaan

Istuskelen Volvossamme äitini heittäessä minut ja kaksi kaveriani laivaristeilylle. Ajetaan jonkun sataman läpi laivan autokannelle. Ulostaudumme autosta ilman mitään tavaroita. Se tuntuu aivan luonnolliselta kuten myös sekin, että paikka näyttää tismalleen samalta kuin kotikunnan Plazan parkkihalli. Tajuan kysyä, että onko kyseessä yhden vai kahden yön reissu. Edellä kävelevät huikkaavat että risteily kestää kaksi yötä. Huikkaan moimoit äidilleni ja kipitän muiden perään. Menemme hissillä ylös. Aulan näkymä laskeutuu oven eteen, ja se on unessa minulle ennestään tuttu (huijaavatpas aivot minua usein valemuistoilla). Paikka on lämminsävyinen ja messinginhohtoinen. Keskellä menee leveä käytävä, reunoilla on putiikkeja. Kaverini kysäisee että tiedänkös sen ravintolan jossa on iso pudotus ikkunan edessä. Ja tiedänhän minä hyvinkin. Kävelemme sinne ja istahdamme parvekkeelle sen 'pudotuksen' ääreen. Kyseessä on siis kaksikerroksinen huone, jossa on kaksikerroksinen ikkuna. Ylemmästä kerroksesta voi istua parvekkeella ja nähdä alempaan kerrokseen. Ulkona on tummansininen yö.

Aihe vaihtuu. Herään omasta sängystäni. On kirkas kesäaamu ja aurinko paistaa ikkunasta kirkkaasti sisään. Teen nenätestin (nenää puristaen hengitetään suu kiinni - toimii uneessa). Henki kulkee ja häkellyn. Uni on todella tarkka: kaikki näkyy veitsenterävänä. Unta mittailen kävelen rennosti huoneen toiseen päähän ja takaisin. Vaikuttaa vakaalta ja luotettavalta - keskityn hieman ja liu'utan käden ikkunan läpi. Työnnyn oikea kylki edellä puoliksi ulos ja haistelen aamunraitista ilmaa. On mahtava fiilis.

Vetäydyn takaisin huoneen sisäpuolelle ja bongaan jakkaran päällä aukinaisena olevan Mikrobitti-lehden. Teksti on täysin luettavissa. Artikkeli on näytönohjainvertailu, mutta pikaisen tutustumisen jälkeen huomaan lehden tason laskeneen huomattavasti: artikkeli on täynnä kirjoitusvirheitä ja aloittelijamaista, siinä on isoja ja pieniä kirjaimia SeKaiSiN. Tekstistä muistan sen verran, että ekan kappaleen lopussa luki, että joku "ei pärjäisi edes Radeon 9800:lle". Näytönohjaimelle annetut plussat ovat järkeviä ("hiljainen", "nopea"), mutta joku miinuuksista on kovinkin vitsikäs.

Käännän katseen takaisin ikkunaan. Höyhensaaret-foorumille kirjoitetun viestin muistaen tutkin näkymän tarkkuutta. Näen tarkasti, että viereisessä autiossa omakotitalossa on rosvoja pöydän ääressä jotain pahaa juonimassa. Minusta heijastuu valoa huoneeseen - siirryn pari kertaa pois ikkunan äärestä ja takaisin ikkunan ääreen sitä kokeillen. Tämä herättää korstojen huomion. Kaikki nousevat rivakasti ylös tuoleiltaan ja kääntyvät minua katsomaan. Sukellan huoneen nurkkaan ja luoteja alkaa sataa perään. Käännyn selkä kiinni seinässä katsomaan takaisinpäin, mutta ikkuna on edelleen ehjä. Meteli jatkuu koko ajan. Yritän livistää ulos huoneen ovesta, mutta kaikki muuttuu mustaksi ja tummanpunaisesksi.

Ilmeisesti teleporttasin pihalle - uni jatkuu sieltä. Ammuskohtaus on ohi, mutta unen laatu on edelleen vähän yhtä hyvä kuin aluksikin. Päätän näyttää vähän temppuja pihalle leikkiville pikkuveljille. Nappaan terassilta polvenkolkuisen polkupyörän ja istun sen päälle. Potkin vähän vauhtia ja alan rullata kohti terassin reunaa. Keskityn lentämiseen ja olen aika itsevarma. Terassin reuna lähestyy lähestymistään, ja nolosti muksahdan maahan pyörän kanssa. Muut nauravat ja olen nolostunut. No, ässiä on vielä hihassa - osoitan sormella kadulla olevaa puuta: "Kattokaa tota puuta". Keskityn, ja sen lehdet muuttuvat keltaisiksi. Porukka menee hiljaiseksi ja kokeilen muuttaa toisen puun lehdet punaisiksi. Käykin niin, että uni alkaa kaatua.

Olen joutunut samaan tilanteeseen ennenkin. Rauhallisesti ja ilman paniikkia huudan päättäväisesti unelle, taivasta kohti: "Laatu 100! Laatu sata prosenttia!". Unen romahdus pysähtyy, mutta tarkkuus ei lähde paranemaan. En huomaa vähitellen pilvintynyttä keliä ja kevyttä tuulenvirettä. "Laatu satakymmenen prosenttia!", huudan jo vihaisena. Tuuli nousee kohisevaksi myrskyksi ja tajuan jutun juonen: uni yrittää häätää minut pois. Vettä sataa viiltävinä pisaroina vaakasuoraan ja spiraalia. Suivaannun. Otan tukevan otteen vieressä olevasta puisesta pilarista ja karjun takaisin: "Ja muahan sä et saa pois mun tajunnasta!"

Kuinka kävi? Heräsin.
(Okei, sain palattua uneen kadun laidalle, mutta laatu oli ihan nollassa ja uni pysyi yllä vain kun kuvittelin tarkkaan miltä maisema näyttäisi.)