Selkouni

Istun Plaza-kauppakeskuksen ylemmässä kerroksessa kaiteen vierellä pelaamassa pokeria kaveriporukan kanssa, meillä on hieno pelipöytäkin. Tiedän koko ajan näkeväni unta, mutta en tee mitään dramaattista. Fiilis on sellainen, että vietänpä vähän aikaa kavereitteni kanssa unessa pelaamalla pokeria. Oletan, että kaverit ovat ihan oikeasti mukana unessani sen sijaan että he olisivat alitajunnan luomia 'botteja'. Peliä vetää joku uskonnollinen tyyppi, saattaisi olla riparin vetäjä. Pelistä saa poistua kun haluaa, mutta teemana on säästäminen ja hyveellinen elämä. Valtsu kuitenkin vihjaisee, että voisin ostaa nyt uuden kännykän viereisestä kaupasta. Ajattelen, että koska olen unessa, voin hyvin jättää opetukset ja mennä törsäämään rahaa, kukaan kun ei tule tietämään tästä. Kierrän koko tilan reunojen puodit, mutta yhtäkään kännykkää ei ole myytävänä. Turhaannun, ja peliin palaamisen sijaan ehdotan muille unimaailmassa kiertelemistä. Riku on menossa jo portaita alas, mutta käsken hänen palata. Ajattelen, ettei alas kannata mennä, koska uni saattaisi heiketä ympäristön vaihtuessa (lievää unityhmyyttä vai vainoharhaisuutta?). En muista, miten uni jatkuu. Paikka vaihtuu jossakin vaiheessa metsäksi.

Nyt seikkailen pikkuveljeni ja sekalaisen porukan kanssa unimaailman luonnossa. Kuljemme jonkin metsän reunaa, itse ihailen kaiken tarkkuutta. Olemme kaikki animorfeja, eli voimme muuttua eläimiksi halutessamme (idea Animorphs-kirjasarjasta). Oikealla puolella on järvi, ja mutkan takaa ilmestyy siellä kelluva Viking Line - laiva. Sen takana on pieni saarentapainen kallio. Kuvittelen mielessäni lintua - sääksi se taisi olla - ja muutun aika nopeasti sellaiseksi. Lennämme aidontuntuisesti veneen taakse. Laivaa kummastellessani huomaan yhden oudon asian: "Onkohän tää Silja Europa vai mikä, kun tossa lukee Europa?"

Laiva muuttuukin yllättäen keltaiseksi, kulmikkaaksi ja pelottavaksi teollisuuspaatiksi, joka alkaa liikkua vauhdilla meitä kohti. Lähdemme kiireesti lentoon, ei niinkään venettä vaan unen päättymistä peläten. Molskahdan mereen (kastuminen tuntuu aidolta) ja räpiköin rantaan. Lautta jää taakse. Palaamme takaisin ihmisiksi ja alamme kävellä rennosti soratietä pitkin. Sivelen jonkun puun pintaa taas hämmästellen kaiken todennuntuisuutta. Vapauden fiilis on mahtava: maailma tuntuu kokonaiselta ja aidolta, mutta nyt voin muuttua eläimeksi ja tehdä mitä vaan kenenkään välittämättä. Päädymme vihreään pikkumökkiin. Istuskelemme sen eteisessä ja juttelemme, kiirettä ei ole minnekään. Isäni tulee ovesta sisään ja pyytää minua säilyttämään jotain korttipakkaa. Yritän selittää, että tämä on vain unta: oikea vartaloni nukkuu nyt sängyssä, ja parin tunnin kuluttua herään. Silloin pakkaa ei ole enää olemassakaan. Asia ei mene kuitenkaan perille, joten työnnän pakan taskuun ja huikkaan muulle porukalle, että jatketaan matkaa.

Tullaan taas ulos metsästä, tällä kertaa todella kauniiseen paikkaan. Suoraan puista poispäin katsottaessa edessämme on jyrkänne. Kerrostalon verran alempana on pieni kaupunki, jossa on talvi. Katot kimmeltävät huurteessa ja kaikki on pastellinsävyistä. Oikealla puolellamme on pyörätie, joka kulkee alamäkeä kylän oikealle laidalle. Kaikki on ihan uskottavan näköistä, ja tuntuu tosiaan siltä että kävelisimme oikeiden ihmisten asuttamassa paikassa. Innostun, ja keksin juosta vauhdilla tietä alas. Mikä olisi siihen paras keino? Muutun gepardiksi. Yritän morffata kesken voltin, mutta muksahdan nolosti selälleni. Kierähtäessäni ympäri olen kuitenkin jo kevyt gepardi, ja nauraen mielessäni juoksen mäkeen. Pikkuveljeni onkin jo syöksymässä vastaan, jonain kissaeläimenä hänkin. Törmäämme ja hässäkässä hän raapaisee minua huuleen isoilla kynsillään. Puran morffin ja ihmisenä painan kämmenselälläni huultani: "Au, toi sattu". Kovin huolestunut en kuitenkaan ole. Kyseessä on vain uni, enkä ole oikeasti haavoittunut. Suussa tosin maistuu veren maku. Putsaan käteni tien penkereellä olevaan lumikinokseen: huulesta on vuotanut paljon verta. Kukaan ei onneksi nähnyt eläinepisodia oikeanpuoleisista rivitaloista, mutta vastaan kävelee pientä koiraa taluttava nainen. Hän kiertää meidät kaukaa. Pikkuveljeni purskahtaa nauruun. Hän on vasta puoliksi ihminen ja eläin: "Muuten, kato näitä käpäliä, ne on vieläkin ihan sairaan isot!"